Miksi enemmistöteksti?
Meille säilyneitä Uuden testamentin käsikirjoituksia voidaan ajatella todistajina. Oikeudessa kuullaan todistajia ja pyritään selvittämään heidän kertomustensa perusteella totuus. Meillä voi olla esimerkiksi seitsemän todistajaa, joiden todistus on hyvin yhtenevä, ja sitten kaksi todistajaa, jotka molemmat kertovat omat hieman ristiriitaiset todistuksensa. Seitsemän todistajan yhtenäinen todistus on luonnollisesti uskottavampi kuin kahden ristiriitainen todistus. Toki jos joku on silminnäkijätodistaja, voidaan hänen todistukselleen antaa muita suurempi painoarvo.
Meille ei ole säilynyt alkuperäisiä käsikirjoituksia, koska Välimeren kostean ilmaston ja aktiivisen käytön seurauksena nämä papyruskääröt on luettu lopulta puhki. Niistä on tullut tomua. Lisäksi kristittyjen vainoissa näitä kirjoituksia on poltettu suuret määrät. Kuitenkin meille on säilynyt tuhansia kopioita. Uusi testamentti itsessään on silminnäkijöiden todistus Jeesuksesta ja sen ajan tapahtumista, mutta yhtään meille säilynyttä käsikirjoitusta ei voida pitää muiden käsikirjoitusten joukossa niin sanottuna “silminnäkijätodistajana”, jolle pitäisi antaa suurempi painoarvo kuin muille.
Raamatussa on kerrottu, minne kristinusko alussa levisi ja minkä paikkakuntien seurakunnille esim. Paavali kirjoitti kirjeensä. Evankeliumi lähti Jerusalemista ja saavutti nopeasti Välimeren ympäristön – erityisesti nykyisen Turkin ja Kreikan alueet. Näiltä alueilta on löytynyt tuhansia Uuden testamentin käsikirjoituksia, jotka on pyritty kopioimaan tarkasti alkuperäisistä käsikirjoituksista tai niiden kopioista. Vaikka kirjoitukset on löydetty maantieteellisesti laajalta alueelta, ne ovat huomattavan yhteneviä. Tätä tekstiperhettä kutsutaan bysanttilaiseksi tai enemmistötekstiksi.
Meillä on myös pienempi joukko käsikirjoituksia, jotka poikkeavat useammin enemmistötekstistä ja joissa esiintyy enemmän keskinäisiä eroavaisuuksia. Näiden käsikirjoitusten katsotaan yleensä olevan peräisin Egyptistä ja erityisesti Aleksandrian vaikutuspiiristä. Nykyään eniten käytetty kriittinen teksti nojaa jossain määrin enemmän tähän aleksandrialaiseen tekstityyppiin. Näiden käsikirjoitusten käyttöä perustellaan usein sillä, että niiden oletetaan olevan vanhimpia säilyneitä Uuden testamentin käsikirjoituksia ja siksi mahdollisesti lähimpänä alkuperäistä tekstimuotoa. Näille käsikirjoituksille annetaan usein huomattavan suuri painoarvo niiden oletetun iän perusteella, vaikka nekin ovat vain kopioita alkuperäisistä teksteistä.
Aleksandrialaisia käsikirjoituksia pidetään usein kaikkein luotettavimpina, mutta jokainen voi kuitenkin itse tarkastella esimerkiksi Codex Sinaiticuksen verkkoversiota ja havaita siinä lukuisia korjauksia ja myöhempiä korjauskerrostumia.
Codex Sinaiticuksen löytyminen oli käännekohta Uuden testamentin tekstikritiikin historiassa. Aiemmin Codex Vaticanus oli melko yksin edustamassa aleksandrialaista tekstityyppiä, mutta Sinaiticuksen löytyminen tarjosi sille merkittävän rinnakkaistodistajan. Tämän seurauksena tekstikritiikin painopiste alkoi siirtyä yhä enemmän pois enemmistötekstistä kohti aleksandrialaista tekstiperhettä.
Codex Sinaiticuksen löytöhistoriaan liittyy kuitenkin myös kiistanalaisia yksityiskohtia. Constantin von Tischendorf löysi nämä pergamentit St. Catherinen luostarista vuonna 1844, omien sanojensa mukaan sytykkeinä käytettävien materiaalien joukosta. Tämä herättää epäilyksen Tischendorfin kertomuksen todenperäisyydestä: Miksi munkit polttaisivat uunissa arvokkaita pergamenttikäsikirjoituksia?
Toinen epäilyttävä yksityiskohta liittyy Codex Sinaiticuksen ulkoasuun. Ensimmäisen osan sivut, jotka Tischendorf otti luostarista mukaansa, ovat vaaleita ja teksti niissä tummaa, ja loput kellertäviä ja teksti haaleaa. Tämä on herättänyt joidenkin mielessä kysymyksiä siitä, onko käsikirjoituksen ulkoasuun voinut vaikuttaa myöhempi käsittely tai säilytysolosuhteet.
Toisaalta taas Constantin Simonides väitti Codex Sinaiticuksen olevan hänen Mt. Athoksella munkkina toimineen vanhan setänsä tilaama työ, jonka hän nuorena kovalla kiireellä sai valmiiksi noin vuonna 1839. Hänen omien sanojensa mukaan se oli “poor work of my youth”. Englannin lehdistössä käytiin tästä väittelyä ja lopputuloksena oli, että Simonides nähtiin huijarina ja väärentäjänä, mutta Tischendorfista tuli suuri sankari. Vaikka Simonideen väitteitä pidetään yleisesti epäluotettavina, tapaus jäi osaksi Codex Sinaiticuksen ympärille syntynyttä keskustelua.
Jos Codex Sinaiticus todella on aito ja vanhin säilynyt Uuden testamentin käsikirjoitus, se on silti vain yksi käsikirjoitus muiden joukossa, eikä sitä voida pitää “silminnäkijätodistajana”, jolle pitäisi antaa suurempi painoarvo kuin muille.
Yhdessä Codex Vaticanuksen ja muiden Aleksandrian linjan mukaisten käsikirjoitusten kanssa se on selvästi lukumäärää tarkasteltaessa vähemmistön todistaja. Tämän vähemmistön todistus ei ole myöskään yhtä yhtenäinen, vaan näiden käsikirjoitusten välillä esiintyy selvästi enemmän eroavaisuuksia kuin enemmistötekstien välillä.
Suurin osa Raamatunkäännöksistä tehdään nykyään Nestle-Alandin tai Yhdistyneiden Raamattuseurojen tekstin pohjalta. Tämä kriittinen teksti on rakennettu tieteellisin tekstikriittisin menetelmin yhdistelemällä erilaisten käsikirjoitusten lukutapoja.
Vaikka menetelmän pitäisi auttaa löytämään mahdollisimman alkuperäinen tekstimuoto, lopputuloksena on kuitenkin teksti, jota ei löydy yhdestäkään säilyneestä käsikirjoituksesta. Yksikään seurakunta historiassa ei ole aiemmin käyttänyt tätä tekstiä. Jos kriittinen teksti on olennaisesti alkuperäistä tekstimuotoa lähempänä kuin enemmistöteksti, seuraa siitä, että Jumalan kansalta puuttui yli tuhannen vuoden ajan kaikkein alkuperäisin tekstimuoto.
Jumala on varjellut Sanansa. Vaikka meillä ei tiettävästi ole alkuperäisiä käsikirjoituksia, meille on säilynyt niistä useita keskenään hyvin yhteneviä kopioita, jotka on löydetty maantieteellisesti laajalta alueelta. Nämä tekstit ovat olleet Raamatussa mainittujen seurakuntien käytössä ja kaikista vainoista ja kirjarovioista huolimatta ne muodostavat edelleen selvän enemmistön kaikista löydetyistä käsikirjoituksista. Vaikka näissä bysanttilaisissa teksteissäkin on joitakin eroavaisuuksia, alkuperäinen lukutapa voidaan useimmiten päätellä seuraamalla enemmistön lukutapaa.
Tästä syystä Avoin Raamatunkäännös perustuu Robinson–Pierpont-tekstiin, joka edustaa bysanttilaista enemmistötekstiperinnettä.
Sami Kosonen
Projektin vastuuhenkilö
18.6.2026
Lue myös tiivistelmä Dr. Maurice Robinsonin kirjoituksesta The Case for Byzantine Priority.