Miksi enemmistöteksti?

Meille säilyneitä Uuden testamentin käsikirjoituksia voidaan ajatella todistajina. Oikeudessa kuullaan todistajia ja pyritään selvittämään heidän kertomustensa perusteella totuus. Meillä voi olla esimerkiksi seitsemän todistajaa, joiden todistus on hyvin yhtenevä, ja sitten kaksi todistajaa, jotka molemmat kertovat omat hieman ristiriitaiset todistuksensa. Seitsemän todistajan yhtenäinen todistus on luonnollisesti uskottavampi kuin kahden ristiriitainen todistus. Toki jos joku on silminnäkijätodistaja, voidaan hänen todistukselleen antaa muita suurempi painoarvo.

Meille ei ole säilynyt alkuperäisiä käsikirjoituksia, koska välimeren kostean ilmaston ja aktiivisen käytön seurauksena nämä papyruskääröt on luettu lopulta puhki. Niistä on tullut tomua. Lisäksi kristittyjen vainoissa näitä kirjoituksia on poltettu suuret määrät. Kuitenkin meille on säilynyt tuhansia kopioita. Uusi testamentti itsessään on silminnäkijöiden todistus Jeesuksesta ja sen ajan tapahtumista, mutta yhtään meille säilynyttä käsikirjoitusta ei voida pitää muiden käsikirjoitusten joukossa niin sanottuna “silminnäkijätodistajana”, jolle pitäisi antaa suurempi painoarvo kuin muille.

Raamatussa on kerrottu, minne kristinusko alussa levisi ja minkä paikkakuntien seurakunnille esim. Paavali kirjoitti kirjeensä. Evankeliumi lähti Jerusalemista ja saavutti nopeasti Välimeren ympäristön – erityisesti nykyisen Turkin ja Kreikan alueet. Näiltä alueilta on löytynyt tuhansia Uuden testamentin käsikirjoituksia, jotka on pyritty kopioimaan tarkasti alkuperäisistä käsikirjoituksista tai niiden kopioista. Vaikka kirjoitukset on löydetty maantieteellisesti laajalta alueelta, ne ovat huomattavan yhteneviä. Tätä tekstiperhettä kutsutaan bysanttilaiseksi tai enemmistötekstiksi.

Meillä on myös pienempi joukko käsikirjoituksia, jotka poikkeavat useammin enemmistötekstistä ja joissa esiintyy enemmän keskinäisiä eroavaisuuksia. Näiden alkuperä on pääosin Aleksandriassa, Egyptissä. Nykyään eniten käytetty kriittinen teksti nojaa jossain määrin enemmän tähän aleksandrialaiseen tekstityyppiin. Näiden käsikirjoitusten käyttöä perustellaan usein sillä, että niiden oletetaan olevan vanhimpia säilyneitä Uuden testamentin käsikirjoituksia ja siksi mahdollisesti lähimpänä alkuperäistä tekstimuotoa. Näille käsikirjoituksille annetaan usein huomattavan suuri painoarvo niiden oletetun iän perusteella, vaikka nekin ovat vain kopioita alkuperäisistä teksteistä.

Aleksandrialaisia käsikirjoituksia pidetään usein myös luotettavimpina, mutta jokainen voi kuitenkin itse tarkastella esimerkiksi Codex Sinaiticuksen verkkoversiota ja havaita siinä lukuisia korjauksia ja myöhempiä korjauskerrostumia.

Codex Sinaiticuksen löytyminen oli käännekohta Uuden testamentin tekstikritiikin historiassa. Aiemmin Codex Vaticanus oli melko yksin edustamassa aleksandrialaista tekstityyppiä, mutta Sinaiticuksen löytyminen tarjosi sille merkittävän rinnakkaistodistajan. Tämän seurauksena tekstikritiikin painopiste alkoi siirtyä yhä enemmän pois enemmistötekstistä kohti aleksandrialaista tekstiperhettä.

Codex Sinaiticuksen löytöhistoriaan liittyy kuitenkin myös kiistanalaisia yksityiskohtia. Constantin von Tischendorf löysi nämä pergamentit St. Catherinen luostarista 1844, omien sanojensa mukaan sytykkeinä käytettävien roskien joukosta. Tämä herättää epäilyksen Tischendorfin kertomuksen todenperäisyydestä: Miksi munkit polttaisivat uunissa kalleimpia aarteitaan ja vielä nahkaa, joka poltettuna haisee pahalta? Toinen epäilyttävä yksityiskohta liittyy Codex Sinaiticuksen ulkoasuun. Ensimmäisen osan sivut, jotka Tischendorf otti luostarista mukaansa, ovat vaaleita ja teksti niissä tummaa, ja loput kellertäviä ja teksti haaleaa. Tämä on herättänyt joidenkin mielessä kysymyksiä siitä, onko käsikirjoituksen ulkoasuun voinut vaikuttaa myöhempi käsittely tai säilytysolosuhteet. Toisaalta taas Constantin Simonides väitti Codex Sinaiticuksen olevan hänen Mt. Athoksessa munkkina olleen vanhan setänsä tilaama työ, jonka hän nuorena kovalla kiireellä sai valmiiksi noin vuonna 1839. Hänen omien sanojensa mukaan se oli “poor work of my youth”. Englannin lehdistössä käytiin tästä väittelyä ja lopputuloksena oli, että Simonides nähtiin huijarina ja väärentäjänä, mutta Tischendorfista tuli suuri sankari. Kun Tischendorf julkaisi kirjoja, hänellä oli nimensä alla titteleitä useamman rivin verran. Vaikka Simonidesin väitteitä pidetään yleisesti epäluotettavina, tapaus jäi osaksi Codex Sinaiticuksen ympärille syntynyttä keskustelua.

Vaikka meillä ei tiettävästi ole alkuperäisiä käsikirjoituksia, meille on säilynyt niistä useita keskenään hyvin yhteneviä kopioita, jotka on löydetty maantieteellisesti laajalta alueelta. Nämä tekstit ovat olleet Raamatussa mainittujen seurakuntien käytössä ja kaikista vainoista ja kirjarovioista huolimatta ne muodostavat edelleen selvän enemmistön kaikista löydetyistä käsikirjoituksista. Vaikka näissä bysanttilaisissa teksteissäkin on joitakin eroavaisuuksia, alkuperäinen lukutapa voidaan useimmiten päätellä seuraamalla enemmistön lukutapaa. Tämä työ on tehty valmiiksi Robinson-Pierpont tekstissä, joka on Avoimen Raamatunkäännöksen pohjana.